ARNO FORSIUS: LAHDEN KUNNALLINEN SAIRAANKULJETUS 1912-1945

Sairaankuljetuksen hankaluudet

Aikaisemmin varsin heikotkin sairaat saivat hankkiutua apua hakemaan jalkaisin, ellei ollut mahdollisuuksia tai varoja hevoskyytiin. Jos hevosta välttämättä tarvittiin varattomien sairaiden kuljetuksiin, joutui aikaisemmin seurakunta ja vuoden 1865 jälkeen kunta vastaamaan kustannuksista. Maanteiden huonon kunnon ja rattaiden puuttuvan tai kehnon jousituksen vuoksi hevosmatkatkin olivat sairaille usein varsin rasittavia sulan maan aikana. Talvikelillä matkat sujuivat reessä paljon tasaisemmin. Vesireittien varrella voitiin kesäaikana käyttää tietenkin myös laivaa tai venettä sairaiden kuljetukseen.

Lahden kaupunginsairaala avattiin vuonna 1910 ja siihen saakka sairaalahoitoa vaativat potilaat joutuivat matkustamaan Hollolasta ja Lahdesta joko Hämeenlinnaan tai Helsinkiin. Vuoden 1869 lopulta lähtien näihin kaupunkeihin oli rautatieyhteys Riihimäen kautta sekä Lahden että Herralan asemilta ja myöhemmin myös Okeroisten pysäkiltä. Se merkitsi huomattavaa helpotusta monen potilaan ja omaisen sairaalamatkan kohdalla.

Aikaisemmilta vuosilta on olemassa vain yksi ainoa kertomus sairaankuljetuksesta, sekin tavanomaisesta poikkeavasta tapauksesta. Hovineuvos August Fellmanin omistamassa selluloosatehtaassa Vesijärven rannalla oli pumppu, jonka voimansiirtohihna voitiin asettaa päälle vasta höyrykoneen käynnistämisen jälkeen. Joskus vuoden 1910 tienoilla toimitus ei tapahtunut omistajan pojan, lääkäri Arthur Fellmanin mielestä tarpeeksi ripeästi. Niinpä hän oli tarttunut itse hihnaan heittääkseen sen paikoilleen. Silloin hänen toinen kätensä jäi puristuksiin akselin ja hihnan väliin repeytyen irti.

Lääkärinä vahingoittunut tiesi, miten piti toimia. Hän puristi toisella kädellään tynkää verenvuodon tyrehdyttämiseksi, hankkiutui puhelimeen ja soitti paikalle veturin. Sen saavuttua Arthur Fellman kiipesi veturin ohjaamoon ja saman tien lähdettiin pikavauhdilla Helsinkiin, missä oli saatavissa tarvittavaa apua.


Sairaankuljetus palolaitoksen tehtävänä

Lahden kaupungin palolaitos muutettiin v. 1912 vakinaiseen miehistöön perustuvaksi ja samana vuonna saatiin valmiiksi uusi, kaupungintalon suojiin sijoitettu paloasema. Toistaiseksi ei ole ollut mahdollista selvittää, millaisten vaiheiden kautta kunnallinen sairaankuljetus Lahdessa tuli palolaitoksen tehtäväksi. Ensimmäinen maininta siitä esiintyy palolaitoksen vuosikertomuksessa vuodelta 1915: "Palokunnan miehistön apua on käytetty haavoittuneiden sotilaiden kuljettamiseen asemalta 5 kertaa." Kuljetus on kaikesta päätellen tapahtunut paareilla kantamalla rautatieasemalta joko kunnallissairaalaan tai kansanopistolle. Edellisessä toimi nimittäin silloin Lahden ja jälkimmäisessä Lahden ympäristökuntien väliaikainen sotilassairaala haavoittuneita venäläisiä sotilaita varten. Seuraavan kerran sairaankuljetuksesta on tietoja vuodelta 1920 ja vuosikertomuksesta vuodelta 1925 voidaan todeta, että sairaita edelleen kuljetettiin kantamalla: "Sairaskantoihin on palomiehistöä käytetty 18 kertaa."


Yritys sairashoitovaunun hankkimiseksi

Tammikuun alussa 1920 Lahden Suojeluskunnan esikunnan kokouksessa oli keskusteltu sairasvaunun hankkimisesta suojeluskunnalle. Kokouksessa päätettiin tehdä Lahden kaupungin palotoimikunnalle seuraava ehdotus: "Suojeluskunta sekä Palotoimikunta kustantaisivat yhteisesti sairashoitovaunun valjaineen. Vaunu olisi paloasemalla hoidettavana ja kaupungissa sattuvia sairaskuljetustapauksia varten käytettävänä. Suojeluskunnalla olisi oikeus harjoituksissa ja manööverillä käyttää vaunua sekä liikekannallepanon sattuessa jäisi vaunu kokonaan Suojeluskunnan haltuun."

Asia oli esillä tammikuun puolivälissä Lahden palotoimikunnan kokouksessa: "Käsiteltiin Lahden Suojeluskunnan Esikunnan kirjelmä, jossa ehdotetaan, että Palotoimikunta ottaisi osaa sairasvaunujen hankkimiseen. Asiaa tarkoin ja monelta näkökannalta harkittuaan tultiin siihen tulokseen, että Palotoimikunnalla ei ole mahdollisuuksia ottaa osaa sanottujen vaunujen hankkimiseen, sillä palolaitoksen menoarvio tätä vuotta varten on jo voimassa ja sitä paitsi sairasvaunuja niin ylen harvoin tuskinpa ollenkaan tässä kaupungissa käytettäisiin.

Palotoimikunta päätti sen sijaan hankkia yhdet sairaspaarit, jotka aina ovat palolaitoksella. Paarien hankkiminen jätettiin sihteerin (Walter Kauranen) ja palomestarin (Alfred Ilola) toimeksi." Palolaitoksella oli käytössään kaksikin hevosta, joten sairashoitovaunu valjaineen olisi kyllä hyvin voitu liittää palolaitoksen kalustoon.


Palosotilaat sairaankantajina

Kuten edellä on käynyt ilmi, tapahtui sairaankuljetus palolaitoksen toimesta paarikantona ja näin oli toimittava aina vuoteen 1935 saakka. Sairaankuljetuksen tarpeesta ilmoitettiin palokunnalle tavallisesti puhelimella. Silloin lähetettiin matkaan jalkapatikassa kantopaarien kanssa kaksi palosotilasta, kuten palomiehiä nimitettiin vuoteen 1940 saakka. Puiset, kangaspohjaiset paarit oli varustettu 1/2 metrin korkuisilla, linkkuun menevillä jaloilla. Kantamisen helpottamiseksi voitiin paarien kummankin pään kädensijoihin kiinnittää paloletkusta tehdyt niskahihnat.

Potilaita kannettiin kunnallissairaalaan kaupungilta, rautatieasemalta ja kesäaikana joskus myös laivalta Vesijärven satamasta. Kunnallissairaalan potilaita kuljetettiin usein röntgenkuvattavaksi lääket. lis. E. E. Niemen omistamaan "Röntgen-, Diathermia- ja Valohoitolaitokseen", joka sijaitsi talossa Rautatienkatu 3. Potilaiden kantaminen oli voimia kysyvää työtä mutta palosotilaat pitivät kuntoa yllä harrastamalla voimistelua ja painia.

Yksi valokuvakin on säilynyt paarikantona tapahtuneesta sairaankuljetuksesta. Palosotilaat olivat kantaneet potilaan kaupunginsairaalasta keväällä 1926 "Röntgen-, diathermia- ja valohoitolaitokselle". Kun he olivat palaamassa takaisin kaupunginsairaalaan, pysähdyttiin välillä kaupungintalon luona olevassa puistossa valokuvaamista varten. Kuvan on ottanut kunnallissairaalan vahtimestari Eino Valassalmi. Alkuperäinen, hieman "tärähtänyt" kuva on yksityisen omistuksessa, mutta siitä on kopio Lahden kaupunginsairaalan museon kokoelmissa.

Kaupungin kasvaessa sairaiden kantaminen lisääntyi hiljalleen ja 1930-luvulla se alkoi olla jo jokaviikkoista toimintaa. Oman ongelmansa muodostivat kulkutauteja sairastavat, joiden kantaminen pitkin kaupungin katuja aiheutti tietyn vaaratekijän kulkutautien leviämistä ajatellen.


Sairaalaan hevosella, keinutuolilla ja kuorma-autolla

Eräänä lokakuisena lauantaipäivänä v. 1931 pääsi mielisairas mies pitkämatkaiselle potilaalle ovea avatessaan Lahden kunnallissairaalan ylilääkäri Heikki Nyyssölän vastaanoton odotushuoneeseen. Kyseinen mielisairas kantoi kaunaa Nyyssölälle, koska tämä oli aikaisemmin kirjoittanut hänelle lähetteen mielisairaalaan. Niinpä mies otti esiin taskuaseen ja Nyyssölän pyrkiessä pakoon ampui tätä kahdesti. Toinen luodeista lävisti keuhkon ja toinen osui selkärangan nikamahaarakkeeseen. Paikalle hälytettiin palosotilaat paareineen ja konemestari Heikki Aavikko sairaalasta.

Ylilääkäri Nyyssölä tiesi ammattimiehenä, että keuhkoon vahingoittuneen kuljetuksen on tapahduttava mieluimmin istuvassa asennossa. Sen vuoksi hänet pantiinkin istumaan asunnon puolelta tuotuun keinutuoliin, peitettiin sinisellä vanupeitolla eli "täkilla" ja kuljetettiin neljän miehen kantamana Vapaudenkadun kunnallissairaalaan. Nastolassa Salpausselän lastenparantolassa toiminut lääkäri Arne J. Palmén soitettiin hoitamaan ylilääkäri Nyyssölää. Suoritetun leikkauksen jälkeen Nyyssölä toipui kahdessa kuukaudessa työkykyiseksi. Mielisairas pidätettiin ja hän joutui hoidettavaksi mielisairaalaan. Kaupungilla tarina ylilääkäri Nyyssölää kohdanneesta onnettomuudesta muuttui niin, että hänet kerrottiin tuodun kunnallissairaalaan Suomen lippuun käärittynä.

Kantamisen ohella potilaita jouduttiin kuljettamaan monella muullakin tavalla, tilanteista riippuen. Veijo Taivaiselta katkesi v. 1927 Lahden Yhteiskoulun pihalla vasen reisiluu välitunnilla työntökuulan osuessa siihen. Onnettomuuden uhri vietiin Lahden kunnallissairaalaan "vossikalla" eli hevospika-ajurin vaunuissa ja ratkennutta jalkaa yritettiin matkan aikana pitää liikkumattomana. Sairaalasta käsin potilas käytettiin kerran kantamalla röntgenkuvassa "Röntgen-, Diathermia- ja Valohoitolaitoksessa" Rautatienkatu 3:ssa. Sittemmin hänet vietiin kotiin pitkässä lantiokipsissä palosotilaiden paareilla kantamana. Kipsin poistoa varten potilas kuljetettiin sairaalaan sängyllä, joka oli nostettu kuorma-ajuri Seppälän hevosvetoisten nelipyörävankkurien lavalle.

Autojen yleistyessä 1910-luvulta alkaen ruvettiin niitäkin käyttämään lisääntyvästi sairaiden kuljettamisiin. Ongelman muodostivat paaripotilaat, jotka eivät mahtuneet henkilöautoihin. Heinäkuun alussa 1935 sattui, että Lahteen kaupunginlääkäriksi juuri muuttaneen Hjalmar Söderströmin puoliso Ingrid ("Ninni") sairastui umpilisäkkeen tulehdukseen ylilääkäri Heikki Nyyssölän Tanhua -nimisellä huvilalla Hollolassa Työtjärven lähellä. Potilaan saamiseksi sairaalaan vuokrattiin Veljekset Malisen kuljetusliikkeestä kuorma-auto, jolla kolme palosotilasta lähti matkaan, yksi heistä kuljettajana.

Perillä potilas pantiin paareille, joita kaksi palosotilasta sitten paluumatkalla kannatteli auton lavalla seisten, toinen selkä edellä auton koppiin nojaten ja toinen lavan takapäässä tasapainoillen. Näin selvittiin onnellisesti kunnallissairaalaan ilman, että kuoppaiset tiet ja mukulakivikadut olisivat kohtuuttomasti ravistelleet potilaan aristavaa vatsaa. Matkan jälkeen kaupunginlääkäri Söderströmin kerrotaan sanoneen palosotilaille: "Nyt pojat saatte nähdä, ettei kestä kauan ennen kuin Lahdessa on ambulanssi."


Sairaankuljetusauto "Bertta"

Kuten aikaisemmin mainittiin, aiheutti kulkutautia sairastavien potilaiden kantaminen kaupungilla kulkutautien leviämisen pelkoa. Lisäksi vuoden 1927 terveydenhoitolaissa määrättiin, että "jokaisessa kaupungissa tulee olla paikkakunnan oloihin soveltuva kulkutautisairaala sekä tarkoituksenmukaiset sairaankuljetusvälineet." Sen vuoksi Lahden kaupunginvaltuusto päätti ottaa vuoden 1930 talousarvioon ensimmäisen kerran 10 000 markan määrärahan sairasauton hankkimiseksi kulkutautia sairastavien kuljetuksia varten. Rahaa oli tarkoitus varata seuraavina vuosina saman verran, kunnes sairasauton hinta saataisiin kokoon. Vuonna 1935 rahaa olikin varattuna jo 60 000 markkaa mutta sairasautohanketta ei ollut vieläkään toteutettu.

Lopullisen sysäyksen antoi siis kaupunginlääkäri Söderströmin puolison sairastuminen umpisuolentulehdukseen heinäkuun alussa 1935. Syyskuun alussa saatiin vihdoin ostetuksi Lahden kaupungin palolaitokselle ensimmäinen sairasauto, Ford V 8/m35, jonka kori oli valmistettu Helsingissä Kulmalan verstaalla. Auto oli varsin hyvä ja ajanmukainen. Lisävarusteena siinä oli mekaaninen tekohengityslaite, joka kammesta vääntämällä vuoronperään kohotti potilaan käsiä ja painoi palleaa. Sairaankuljetusauto sai nimekseen "Bertta" sen johdosta, että sillä ensimmäiseksi kuljetettiin kunnallissairaalaan hammaslääkäri Bertta Sara talosta Rautatienkatu 7. Auton kuljettajana oli silloin palosotilas Jaakko Laaksonen ja apumiehenä palosotilas Ivar Löfberg.

Sairasauto hankittiin alunperin kulkutautia sairastavien kuljettamiseksi kulkutautisairaalaan, mutta alusta alkaen sillä kuljetettiin ensisijaisesti kaikenlaisia paaripotilaita. Sairasauton saamisen jälkeen palokunnan sairaankuljetusten määrä alkoi nopeasti lisääntyä. Sairasauton kuljettajina vaihteli alkuaikoina kolme – neljä palosotilasta. Matkoja tehtiin tarvittaessa myös kaupungin rajojen ulkopuolelle. Tiet olivat usein lähes kulkukelvottomia, kesällä liejuisia ja talvella lumisia. Talvirenkaita ei ollut olemassa, mutta liukkautta pyrittiin vähentämään lumiketjujen avulla. Kovilla pakkasilla oli varottava moottorin jäätymistä, sillä pakkasnesteitä ei vielä tunnettu. Hälytyssireeniä ei sopinut käyttää hevosten lähettyvillä, etteivät nämä olisi pillastuneet. Kuljetettavat olivat tavallisimmin äkillisesti sairastuneita, tapaturmien uhreja ja synnyttäjiä. Kulkutautien aikana kuljetettiin sairaat ja myös sairaiksi epäillyt kulkutautisairaalaan. Silloin sairaankuljettajilla saattoi olla työtä aamuvarhaisesta iltamyöhään.

Sairaita kuljetettiin toisinaan myös kaupungista ja maaseudulta Lahden rautatieasemalle junan sairasosastoon, jolla matka jatkui tavallisimmin Helsinkiin. Joskus harvoin ajettiin potilaita sairasautolla Helsinkiin asti. Silloin tällöin jouduttiin viemään mielisairaita Hämeenlinnaan Hattelmalan sairaalaan eikä raivopäiden aloillaan pitämiseen aina riittänytkään yksi apumies.

Kerran poliisit olivat määränneet hirttäytyneen, jo mädäntyneen vainajan kuljetettavaksi sairasautolla kunnallissairaalan ruumishuoneelle. Vaikka auto sen jälkeen pestiinkin perusteellisesti, nosti kaupunginlääkäri Söderström asiasta kuultuaan kovan metelin. Synnyttäjät lähtivät usein laitokselle vasta viime tingassa tai silloin, jos synnytystä ei voitukaan saattaa loppuun kotioloissa. Joskus oli kesken kaiken ajettava lähistöllä olevaan taloon jonkun synnytyksiä ymmärtävän mummon luokse. Syntyipä lapsia Joskus sairasautossakin. Ainakin kerran katkesi sairasauton matka vian johdosta kaupungintalon taakse, mistä palosotilas Laaksonen sitten saatteli synnyttäjän käsipuolesta taluttamalla onnellisesti synnytyslaitokselle.


Sairaankuljetus auto "Myrkkypurkki"

Keväällä 1940 Lahteen ostettiin luovutetun Sortavalan kaupungin palokunnan kalustoa, sen mukana ram. sairaankuljetusauto Ford V 4/m A. A. Tämä sairasauto tunnettiin Lahdessa nimellä "Myrkkypurkki". Kun Sortavala jatkosodan alkuvaiheessa vallattiin takaisin, ilmoitti Sortavalan kaupunki olevansa halukas lunastamaan takaisin Lahdelle myymänsä palokaluston, Lahden kaupunki ei kuitenkaan tätä ehdotusta hyväksynyt ja niin sairasauto "Myrkkypurkki" jäi Lahteen. Sitä käytettiin enimmäkseen vara-autona ja kulkutautia sairastavien kuljetuksiin. Todettakoon samalla, että vuoden 1940 lopulla Suomen Partiotyttöjen Keskusjärjestö tarjosi lahjaksi saamaansa sairaankuljetusautoa Lahden kaupungin käyttöön, mutta tämä hanke ei liene koskaan toteutunut tehdystä sopimuksesta huolimatta.


Sota-ajan sairaankuljetukset

Sodan aikana bensiinin saanti vaikeutui, mutta Lahden palolaitoksen sairasautoille sitä sentään aina riitti. Sairasautoja pyrittiin sen vuoksi käyttämään myös sairaanhoitohenkilöstön kuljetuksiin muiden kulkuvälineiden puutteessa. Joskus vietiin lääkäriä kotikäynnille ja melko usein kätilöä synnyttäjän luokse. Oltiinpa joskus pappiakin kyydittämässä, kun tämän piti päästä heikon sairaan luokse ehtoollista antamaan. Sodan aikana suuri osa sairaankuljetuksista jouduttiin pommitusvaaran vuoksi suorittamaan pilvettöminä päivinä hämärän aikana tai yöllä. Ajoa vaikeutti katuvalaistuksen puuttuminen ja auton valonheittäjien himmentäminen.

Sodan aikana sairaankuljetuksia oli tavallista runsaammin monistakin eri syistä. Pommitukset aiheuttivat usein vakavia loukkaantumisia kuolemantapausten lisäksi. Myös vanhojen ihmisten kiirehtimisestä pommisuojaan oli usein seurauksena liukastumisia, kaatumisia ja muita tapaturmia, jopa kuoleman aiheuttaneita sydänkohtauksiakin. Sodan aikana Lahdessa toimi joitakin ensiapuasemia, joiden henkilökunnan muodostivat sairaanhoitajat, väestönsuojelumiehet, lotat ja partiolaiset. Ensiapuasemia oli mm. Vesijärven Kylpylässä Vesijärvenkatu 3:ssa ja rautatieasemalla. Silloin tällöin jouduttiin näiltä ensiapuasemilta kuljettamaan loukkaantuneita ja sairastuneita kunnallissairaalaan.

Töitä oli usein yhtämittaa niin paljon öitä myöten, etteivät sairaankuljettajat viikkokausiin ehtineet riisua saappaita jaloistaan. Työ oli muutoinkin rasiasta ja apumiehistä oli puutetta. Apumiehinä oli usein nuoria, heikkoja ja arkoja väestönsuojelumiehiä, joiden voimat eivät riittäneet. Silloin varsinaisten sairaankuljettajien oli jopa kannettava sairaita selässään. Kiireimpinä aikoina oli toisinaan apuna poliisilaitoksen "mustamaija", johon oli hankittu lisävarusteeksi paarit.

Talvisodan aikana kunnallissairaalan synnytysosasto toimi Tapanilan vanhainkodissa, jonne synnyttäjiä jouduttiin kuljettamaan kaiken muun kiireen keskellä. Kerran oli asemalla syntynyt lapsi vessan pyttyyn, mistä pelastettuna tämä kuljetettiin sanomalehteen käärittynä synnyttäneen äidin kansaa laitokselle. Kerran taas oli menty sairasautolla Villähteelle vastaan synnyttäjää, joka oli tehnyt sinne asti matkaa hevoskyydillä. Jalkarannassa sairasautosta puhkesi rengas ja samalla synnyttäjällä alkoivat ponnistuspoltot. Lähellä olevasta mökistä saatiin apuun vanha mummo, joka tottuneesti hoiti synnytyksen loppuun. Kauempaa löytyneen puhelimen avulla hälytettiin paikalle poliisiauto, joka sitten vei sekä äidin että lapsen laitokselle.

Oman tehtäväkenttänsä muodostivat sotasairaalan potilaskuljetukset. Öisin Lahden aseman kautta kulkevilta sairasjunilta haettiin usein heikoimpia sairaita kesken kuljetuksen Lahdessa olevaan Sotasairaala 8:n eri osastoille, tavallisimmin Lahden lyseolle. Junat olivat pitkiä ja joskus potilaita oli kannettava paareilla junien välissä läheltä Hennalan seisaketta Lahden asemalla odottavaan sairasautoon, sillä oikaiseminen junan alitse kulkemalla oli ehdottomasti kiellettyä. Yhdestä sairasjunasta ehdittiin Lahdessa tapahtuneen pysähdyksen aikana hakea ehkä 4–5 potilasta. Toisinaan juna oli ehtinyt taas lähteä seuraavaa potilasta haettaessa, sillä junien oli ilmahälytyksien väliaikoina lähdettävä aina liikkeelle heti, kun ratajakso oli vapaana.

27.12.1939 sattuneen ilmapommituksen aikana sai sotasairaalan osastona toiminut Läntinen kansakoulu osumia, jolloin myös useat henkilöt loukkaantuivat. Silloin jouduttiin sairasautoon lastaamaan samalla kertaa 4–5 potilasta ja ajamaan lyseolle jouset pohjassa, lumiketjut lokasuojia raapien. Joskus jouduttiin kesken kaiken ambulanssilla hakemaan ylilääkäri Nyyssölä kunnallissairaalasta lyseolle lähes puolipukeissa hoitamaan kiireellisesti apua vaativia sairaita.


Sairaankuljetusten määrät vuosina 1912–1945

Sairaankuljetusten määrää ilmaisevat luvut ovat peräisin Lahden kaupungin palotoimen vuosikertomuksista. Ensimmäinen maininta on vuodelta 1915, jolloin kuljetettiin haavoittuneita venäläisiä sotilaita rautatieasemalta kaikkiaan viisi kertaa. Seuraava merkintä on vasta vuodelta 1920, jolloin sairaankuljetuksia oli kahdeksan. Vuodesta 1923 lähtien tilasto jatkuu keskeytymättä. Vuoteen 1935 saakka sairaankuljetus tapahtui paarikantona. 1920-luvun puolivälissä kuljetuksia oli parikymmentä vuosittain, 1920-luvun lopulta alkaen keskimäärin 60 vuodessa eli runsaasti kerran viikossa.

Sairaankuljetusauton saamisen jälkeen sairaankuljetusten lukumäärä alkoi nopeasti kasvaa. Vuonna 1935, jolloin auto oli käytössä vain 4 kuukautta, oli kuljetuksia jo 178. Vuonna 1940 kuljetuksia oli 1061 ja vuonna 1945 jo 3135 eli lähemmäs 10 kuljetusta vuoden jokaista päivää kohden. Kulkutautia sairastavien määrä näyttää heijastuvan vain vuoden 1937 lukemaan, sillä silloin oli lavantauteja sairastavia tavallista runsaammin ja sairaankuljetusten määräkin oli silloin suurempi kuin seuraavana vuonna. Alkuun päästyään sairaankuljetus osoitti tarpeellisuutensa ja kehittyi huomattavasti asukasluvun kasvua nopeammin.

Julkaistu aikaisemmin: Päijät-Hämeen tutkimusseuran vuosikirja 1981: 6–18. Tarkistettu heinäkuussa 2004. Korjattu ylilääkäri Heikki Nyyssölän huvilan nimi ja sijainti elokuussa 2007
.
Lähteitä:

Könönen, T. A.: 100 vuotta sahausta Lahdessa, Lahden saha 1869–1969, Joensuu 1969.

Kertomukset Lahden kaupungin kunnallishallinnosta 1915–1945, Lahti 1916–1946.

Lahden kaupunginarkisto: Palotoimen arkisto Ca 2 (1913–1933).

Haastattelut:

Eläkk. oleva palokersantti Jaakko Laaksonen, Lahti, 1978
Rouva Annikki Waris, Helsinki, 1978
Lääket. lis. Veijo Taivainen, Lahti, 1978
Rouva Ingrid Söderström, Helsinki, 1978
Ent. palomies, vahtimestari Uuno Vento, Lahti, 1980


Artikkelin on kirjoittanut Arno Forsius, LKT, professori

http://www.saunalahti.fi/arnoldus/

Kirjoituksen edelleen linkittäminen on luvallista vain artikkelin kirjoittajan suostumuksella.

powered by eMedia